Miksi emme voi elää ilman kosketuksen tunnetta

Jos kosketuksen tunne on eloonjäämisen kannalta tärkeää, kuinka selviydymme nyt, kun voimme koskettaa vain esineitä ja muihin ihmisiin on pidettävä etäisyyttä? 

Se, miten ihmiset reagoivat sosiaalista elämää koskeviin rajoituksiin, on monien tekijöiden summa. Vauva tai taapero ei yleensä pysty paikkaamaan fyysisen kontaktin puutetta, vaan saattaa pahimmassa tapauksessa sairastua henkisesti ja fyysisesti. Nuoret aikuiset ovat usein tiiviissä fyysisessä yhteydessä ikätovereihinsa. Vaikka osa tästä liittyy kumppanin hakemiseen, osa on myös normaalia kommunikaatiota, joka nuorilla on usein intensiivistä. Tässä ikäryhmässä rajoitteiden noudattaminen on tietenkin kaikkein vaikeinta. He pohtivat erilaisia kysymyksiä kuten missä, miten ja kenen kanssa asua, milloin ja miten joku pitää heitä viehättävinä ja keitä he itse pitävät viehättävinä. Vastausten löytämiseksi näihin kysymyksiin tarvitaan todellista fyysistä kontaktia. Tällaisia asioita ei voi päättää etänä tai digitaalisesti. Siksi ei ole yllätys, että juuri tämä ikäryhmä herättää jatkuvasti median huomion rikkomalla rajoituksia. Keski-ikäisillä ja tätä vanhemmilla henkilökohtaiset taipumukset määrittävät sen, kuinka he fyysisen vuorovaikutuksen puutetta prosessoivat. Jos heillä on perhettä tai he asuvat kumppaninsa kanssa, nämä sosiaaliset suhteet voivat ihanteellisessa tapauksessa korvata sen, että pandemian aikana on yleisesti ottaen pidettävä etäisyyttä muihin ihmisiin. Ihmisille, joiden elämä on muutoinkin eristäytynyttä, fyysisen ja henkisen sairastumisen uhka on todellinen. Tämä on yksinäisyyden yleinen vaikutus, ja se näkyy muinakin aikoina kuin vain pandemian keskellä. Nisäkkäille, kuten meille, molemmat ääripäät voivat pitkällä aikavälillä muodostua kohtalokkaiksi; sekä sosiaalisen kontaktin puute että toisaalta liiallinen läheisyys ja etääntymisen mahdottomuus. Tilanne, joka yhdelle sopii parhaiten, voi olla toiselle mahdoton. Kaikilla ei ole samanlaista tarvetta olla fyysisessä kontaktissa muihin. Toiveet fyysisen kontaktin intensiteetistä ja pituudesta vaihtelevat eri ihmisten ja ikäryhmien välillä. Siksi jokaisen on pandemian aikana kehitettävä oma henkilökohtainen tapansa sopeutua radikaalisti muuttuneisiin olosuhteisiin. Pahimmassa tapauksessa ihmiset turvautuvat huumeisiin, alkoholiin ja väkivaltaan. Parhaassa tapauksessa ihmiset vaikkapa hierovat toinen toisiaan tai käyvät hierojalla (näin voi tehdä, kun käyttää maskia).

Tutkit työksesi tuntoaistia. Mikä on koskemisen ja kosketetuksi tulemisen ero? Tuottaako itsensä koskettaminen saman vaikutuksen kuin toisen ihmisen kosketus? 

Kehomme rajoihin kajoaminen, kosketus, on biologisesti ja fysiologisesti äärimmäinen tapahtuma. Elimistön on tehtävä ratkaisunsa millisekunneissa ja päätettävä, onko kyseessä harmiton vai haitallinen kosketus iholla. Emme ole kovin varovaisia kosketuksen suhteen silloin, kun kyseessä on ihminen, johon luotamme; oletusarvona on, että ihminen koskettaa meitä hyvällä tavalla. Tilanne on toinen, kun meitä koskettaa joku, jota emme tunne. Emme voi olla täysin varmoja siitä, että koskettaminen on hyväntahtoista. Siksi sellaisen ihmisen kosketus, johon luotamme, saa aikaan mukavia tunteita ja rentouttaa, asiayhteydestä ja tilanteesta riippuen. Kun vieraat ihmiset koskettavat meitä, hermostomme arvioi ensin suuren määrän tietoa ympäristöstä ja kosketuksen aiheuttamista signaaleista nähdäkseen, onko kyseessä vaaratilanne. Vasta kun se on päätynyt arviossaan myönteiseen lopputulokseen, kosketus saa aikaan miellyttävää tunnetta. Toisten ihmisten aiheuttamat haptiset stimulukset, tuntoaistimukset, laukaisevat siksi monia biologisia ja psykologisia prosesseja ihmisissä.

Nämä prosessit ovat täysin toisenlaisia silloin kun kosketamme itse itseämme. Aivoissamme olevat neuronit kirjaavat jatkuvasti liikkeemme, joten aivot kyllä tietävät, milloin kosketamme itseämme. Kun kosketamme itse itseämme tietyt aivoihin johtavat informaatiokanavat tukkiutuvat, jolloin kosketuksen neurobiologiset vaikutukset ovat täysin erilaisia kuin silloin, kun joku toinen koskettaa meitä. Nämä inhibitioprosessit esimerkiksi tekevät itsemme kutittamisesta mahdotonta; aivomme "tietävät", että kutittaja olet sinä itse. Koska aivot toimivat tällä tavalla, se tarkoittaa, että myöskään itsensä halaaminen ei saa aikaan samaa helpottavaa tunnetta kuin toisten antamat halaukset. 

Tutkimuksissamme olemme havainneet, että miesten on naisia vaikeampaa koskettaa, vaikka he itse kaipaavatkin kosketusta. Mistä nämä erot johtuvat? 

Jokaisessa kulttuurissa ja jokaisella alueella on omanlaisensa tavat käsitellä ihmisten välistä kosketusta. Tämä pätee fyysiseen kosketukseen niin samaa sukupuolta kuin eri sukupuolta olevien ihmisten välillä. Fyysinen vuorovaikutus ei ole merkityksetön asia, joten miesten ja naisten on kiinnitettävä asiaan huomiota ja tultava siitä tietoisiksi. Kaikissa fyysisen kosketuksen muodoissa ratkaisevaa on ihmisten välinen suhde ja konteksti, jossa kosketus tapahtuu. Mitä enemmän luotamme toiseen ihmiseen ja mitä turvallisemmaksi tunnemme itsemme siinä tilanteessa, sitä avoimempia olemme toisen ihmisen lähettämille, fyysiseen vuorovaikutukseen kutsuville signaaleille.

Kosketuslevystä ei mielestäsi ole korvaamaan koskettamista ja kosketettavana olemista, koska olemme "kolmiulotteisia eläviä olentoja". Voimmeko kuitenkin käyttää tässä tilanteessa teknologiaa apuna luodaksemme solidaarisuutta kunnes voimme taas tuntea toisemme fyysisesti?

Kaikenlaista voi toki hyödyntää. Ei liene kuitenkaan yllätys, että olomme ei täysin helpotu teknologian avulla. Muiden näkeminen ja kuuleminen voi helpottaa luovimista vaikeassa tilanteessa lyhyellä aikavälillä. Useimmille ihmisille kriittinen vaihe alkaa kuitenkin kuuden kuukauden kohdalla, jolloin kaipaus analogiseen, fyysiseen kontaktiin muiden kanssa kasvaa.

Katsotaanpa tulevaisuuteen. Millä tavalla tarpeemme koskettaa ja tulla kosketetuiksi kehittyy pandemian jälkeen? Mikä on "uusi normaali" kosketuksen ja tuntoaistin osalta? 

Ihmiset kuuluvat nisäkkäisiin. Vauvana ja pienenä lapsena ihminen kasvaa äärimmäisen intiimissä fyysisessä kontaktissa sosiaaliseen ympäristöönsä. Lajimme tarvitsee tiheää kontaktia ensimmäisten elinvuosien aikana jäädäkseen eloon ja kasvaakseen. Tämä kokemus muokkaa meitä koko elämän ajaksi, ja siitä jää pysyvä jälki sosiaaliseen ja kognitiiviseen DNA:hamme. Lajimme on kuitenkin kestänyt kulkutaudit ja koleran, eikä lajimme kehollinen viestintä ole pysyvästi muuttunut niiden seurauksena. Tarpeemme olla yhteydessä toisiimme on luultavasti suurempi kuin infektion pelko. Mielestäni koronavirus ja muut onnettomuudet vaikuttavat siihen, miten kehollinen viestintä toimii lyhyellä, mutta ei pitkällä aikavälillä.

Prof. Martin Grunwald

Kokeellisen psykologian asiantuntija

Professori Martin Grunwaldilla on psykologian jatkotutkinto Leipzigin yliopistosta. Hän perusti uuden tutkimuslaboratorion, Haptic Research Laboratory'n, Leipzigin yliopiston aivotutkimukseen keskittyneen Paul Flechsig -instituutin yhteyteen vuonna 1996 ja on johtanut laboratoriota siitä asti.